Kalastaja-Parta on poissa.

Kalastaja-Parta siirtyi tänään kalastelemaan taivaallisille kalastusmerille melkein 12-vuoden iässä.
Suru ja ikävä on suunnaton meillä jäljelle jääneillä Erä-Parroilla.

Miten aika voikin kulua näin nopeasti. Aivan liian nopeaan. Vaikka kerittiinkin seikkailemaan yhdessä monet reissut, niin vielä oltaisiin voitu jatkaa seikkailemista.

Kalastaja-Parta rakasti luonnossa oloa. Se monesti teltat ja leirin jo purettuamme, jäi istua nököttämään autiolle leiripaikalle, "ei mennä vielä, jäädään tänne". Voi kulta.

Se rakasti kalastamista yli kaiken. Se pystyi katsomaan virvelin heittämistä tuntitolkulla, piittaamatta sateesta tai kylmästä tuulesta. Etutassut piti saada veteen myös aina, sillein hän tunsi olevansa kalassa itsekin.
Kalastamisen alkeita hän yritti kovasti opettaa viime kesinä jo omalle pojalleen, Pikku-Parralle. Varmaan isän perintönä.

Viimeisenä vuotena alkoi terveys pettää ja tassu jo kovin painaa. Mentiin loppuun saakka Kalastaja-Parran ehdoilla, matkanteko hidastui, lämmikettä piti olla vanhukselle enemmän ja Parran piti päästä aina välillä lepäämään.
Viimeiseen päivään asti Parran häntä jaksoi vielä heilua ja ruoka maistui. Ruumis petti. Vanhuus ja sairaudet ottivat vallan. Päätimme tehdä viimeisen palveluksen uskolliselle ystävällemme.
Levollisin mielin, Mammaa koko ajan silmiin katsoen, kuin kertoakseen kyynelehtivälle Mammalle ja Papalle että "ottakaa rauhassa, kyllä minä pärjään ja kyllä me vielä näemme", sinä lopulta suljit viimeisen kerran silmäsi ja nukahdit ikuiseen uneen.

Sydäntä särkee jumalattomasti, kaikki miljoona muistoa tulvii mieleen. Kyyneleet valuvat.
Meidän lapsi on kuollut, tuntuu siltä. Meille se oli meidän lapsi.

Mutta nyt tästä on alettava ajattelemaan jäljelle jääneiden Partojen parasta ja vielä tulevia seikkailuja, joita kunnioitamme tänä kesänä Kalastaja-Parran nimeen.

Isukkia ikuisesti kaivaten: Mamma, Pappa, Toukka-Parta ja Pikku-Parta

Pitkänperjantain pilkintä

Pääsiäisperjantaille luvattiin lämmintä plussakeliä. Meren jää ei enää hirveästi houkuttele, vaikka sielläkin kuulemma on jäätä ihan monia kymmeniä senttejä, joten päätimme kasata kamppeet autoon ja huristaa pieni tovi tänne "salaiselle" järvelle. (Emme siis paljasta vieläkään tätä "erämaajärven nimeä koska ajattelimme kesälläkin tänne ehkä poiketa...).
Täällä saa rauhassa olla.

Kaloiltakin sai kyllä rauhassa olla. Nooh, kalaa tärkeämmäksi nousee kuitenkin tämä luonnossa fiilistely :).
Järven laavulla törmäsimme muutamiin makkarankäristäjiin mutta yhtään pilkkijää ei koko päivän aikana näkynyt. Aivan ihana hiljaisuus. Ainut joka piti mekkalaa oli järven jää, se kumisi ja natisi ja huokaili koska yöllä oli ollut yli kymmenen astetta pakkasta ja auringon noustua ilma lämpeni plussan puolelle.
Jäätä oli melkein kairan verran eli ei mitään hätää.

Saunateltta kaminalla sekä puusäkki pakattiin mukaan jos Parroille tulee vilu, mutta ei ne pahemmin palelleet. Vihaamiaan takkejakaan ei heille pakotettu päälle.

Retkiruuat eli perinteisesti makkarat ja nuudelitkipot valmistuivat kätevästi kaminalla.

Välillä ihasteltiin kotkien liitelyä taivaalla.

Vaihdettiin pilkintäpaikkaakin mutta äh, ei mitään. Yhden kerran vain joku kävi tömäyttämässä pilkkiä mutta ei tarttunut kiinni. Kaikukin näytti aikalailla tyhjää.

Seitsemän tuntia vierähti todella nopeasti ja illan suussa pakkasimme kamat kasaan ja lähdimme kotimatkalle.

Ihana irtiotto taas arjesta. Tässä alkaa tulla jo aivan kesää odottava fiilis kun auringon valoakin riittää jo pitkälle iltaan!