Kalastaja-Parta siirtyi tänään kalastelemaan taivaallisille kalastusmerille melkein 12-vuoden iässä.
Suru ja ikävä on suunnaton meillä jäljelle jääneillä Erä-Parroilla.
Miten aika voikin kulua näin nopeasti. Aivan liian nopeaan. Vaikka kerittiinkin seikkailemaan yhdessä monet reissut, niin vielä oltaisiin voitu jatkaa seikkailemista.
Kalastaja-Parta rakasti luonnossa oloa. Se monesti teltat ja leirin jo purettuamme, jäi istua nököttämään autiolle leiripaikalle, "ei mennä vielä, jäädään tänne". Voi kulta.
Se rakasti kalastamista yli kaiken. Se pystyi katsomaan virvelin heittämistä tuntitolkulla, piittaamatta sateesta tai kylmästä tuulesta. Etutassut piti saada veteen myös aina, sillein hän tunsi olevansa kalassa itsekin.
Kalastamisen alkeita hän yritti kovasti opettaa viime kesinä jo omalle pojalleen, Pikku-Parralle. Varmaan isän perintönä.
Viimeisenä vuotena alkoi terveys pettää ja tassu jo kovin painaa. Mentiin loppuun saakka Kalastaja-Parran ehdoilla, matkanteko hidastui, lämmikettä piti olla vanhukselle enemmän ja Parran piti päästä aina välillä lepäämään.
Viimeiseen päivään asti Parran häntä jaksoi vielä heilua ja ruoka maistui. Ruumis petti. Vanhuus ja sairaudet ottivat vallan. Päätimme tehdä viimeisen palveluksen uskolliselle ystävällemme.
Levollisin mielin, Mammaa koko ajan silmiin katsoen, kuin kertoakseen kyynelehtivälle Mammalle ja Papalle että "ottakaa rauhassa, kyllä minä pärjään ja kyllä me vielä näemme", sinä lopulta suljit viimeisen kerran silmäsi ja nukahdit ikuiseen uneen.
Sydäntä särkee jumalattomasti, kaikki miljoona muistoa tulvii mieleen. Kyyneleet valuvat.
Meidän lapsi on kuollut, tuntuu siltä. Meille se oli meidän lapsi.
Mutta nyt tästä on alettava ajattelemaan jäljelle jääneiden Partojen parasta ja vielä tulevia seikkailuja, joita kunnioitamme tänä kesänä Kalastaja-Parran nimeen.
Isukkia ikuisesti kaivaten: Mamma, Pappa, Toukka-Parta ja Pikku-Parta
